torstai 21. marraskuuta 2013

Varastettu maisema

"Menen metsähän mäelle,
Puhelen Jumalan puille,
Haastan haavan lehtyisille,
Pakajan pajun vesoille;
Ne ei kerro kellenkänä,
Kuihkaele kullenkana."
- Kanteletar

"Halutessaan saada kosketusta omaan itseen ihminen menee metsään. Metsässä voi päästä itsensä sisään. Se on meditoinnin paikka. On tärkeätä, että jossakin on koskemattomia aarniometsiä, vaikka niissä ei koskaan kävisikään. Jo pelkästään tietoisuus siitä ettei niitä ole, on vähän niin kuin ihmiseltä vietäisiin unet. Jos kaikki on puistoa, niin ihminenkin puistottuu sisältä." 
- Atro Kahiluoto (teatteriohjaaja)



Mitä vanhemmaksi olen saanut elää, sitä enemmän olen alkanut arvostaa ajatusta siitä, että saisin kasvattaa juureni johonkin paikkaan. Nykyisessä maailmassa, missä kaikki on vaihdettavissa uuteen heti kun kyllästyy, juurtumisen prosessi ei tapahdu useinkaan automaattisesti, verenperintönä. Oma sukuni ja perheeni varsinkin on ollut kovinkin liikkuvaista sorttia, joten itselläni ei ole olemassa sitä yhtä ja ainoaa kotitaloa tai paikkaa maailmassa, josta olisi tullut osa sukuani ja perhettäni vuosisatojen yhteiselon myötä. Tai on sentään yksi vähän sellainen paikka; äitini kotitalo lakeuksilla, jota rakas kummitätini perheineen asuttaa.

Joka tapauksessa kaipuu juurien kasvattamiseen on yksi syy miksi olemme hakeutuneet tähän pieneen kylään meren rannalla. Tässä paikassa oli alusta asti jotakin mikä kutsui meitä. Kyse on sitoutumisesta. Tällä hetkellä teemme vähitellen tuttavuutta tämän paikan, sen luonnon ja historian kanssa. Voimmeko me sitoutua toisiimme - myötä- ja vastoinkäymisissä?

Kun viimeksi olin kotona noin kuukausi sitten sain vahvan kokemuksen sitoutumisesta kun kiipesin viimeisenä päivänä ennen kaupunkiin lähtöä Huuhkajavuorelle. Ystävämme ja V olivat kertoneet minulle pitkään tuosta erityisestä paikasta, jonka olivat nimenneet erään huuhkajahavainnon vuoksi. Paikan oikea nimi on Senatsberget ja tämän nimen ymmärsikin välittömästi kun tuohon paikkaan astui. 

Oli loppusyksyn kirpeä aurinkoinen päivä kun ajoin pyörälläni yksin kivikkoista metsätietä hilpeällä ja touhukkaalla mielellä repussani eväsleipä ja pakurikaakaota termoksessa. Löysin ystävien ohjeiden mukaan oikean tienmutkan ja pikkuruisen sillan, joka vei ojan yli. Kun jätin pyöräni ojanreunaan ja astuin metsään, oloni rauhoittui välittömästi. Aurinko siivilöityi kuusikon lävitse väljään sammalmaahan kun kuljin kapeaa polkua rinnettä ylöspäin. Polun varressa oli nähtävyydestä ilmoittava pieni merkki, mutta se oli oikeastaan tarpeeton, sillä jalkani veivät minua muutenkin paikkaan, jossa kyltin mukaan oli joskus sijainnut kivikautinen asuinpaikka! Pyhyyden tunne oli läsnä tuossa kuusikossa. Koko kehoni hiljentyi. Aistin äänet, valot ja varjot selvästi kun annoin jalkojeni kuljettaa minua muinaisen kokoontumisvuoren juurta myöten. Tietyssä kohdassa tuntui oikealta hetkeltä alkaa kiivetä ylös jäkäläisiä jyrkkiä kallioita, aivan huipulle asti. Lopulta istuin käkkyräisen männyn juureen ja söin evääni. Tähystelin laajojen metsien yli pitkälle merelle, niinkuin ihminen paljon ennen minua oli aikanaan tehnyt (tosin merenranta oli tuolloin tietenkin paljon lähempänä). Palatessani alaspäin, poimin hieman palleroporonjäkälää kotimme vanhojen ikkunoitten väliin talven kosteutta keräämään. Otin pieniä paloja sieltä täältä, kunnioittaen ja kiittäen. Aivan kuten ihminen ennen minua oli tehnyt.

Huuhkajavuoren huipulla istuessani tunsin siteeni tähän paikkaan vahvistuvan. Suunnittelin, kuinka tulisimme vuorelle viettämään talvipäivänseisausta joulukuussa. Kuinka tärkeä paikka tästä tulisi aikanaan lapsillemme kun kävisimme tervehtimässä sitä vuoden kierrossa eri aikoina. Saarella on monia erityisiä kohteita, mutta tämä olisi se meidän paikkamme - juuri se mitä olin etsinyt.

Mutta kuinkas sitten kävikään?



Ensiksi suru-uutisen ilmoitti ystäväni. Säikähdin, mutta ajattelin hakkuiden koskeneen vain jotain aluetta Huuhkajavuoren lähellä. Eilen vihdoin pääsimme itsekin paikanpäälle tutkimaan mistä on kyse ja tilanne oli uskomattomampi kuin olisin ikinä uskaltanut kuvitella! Koko paikkaa ei meinannut tunnistaa, kunnes katseeni osui tuohon pikkuruiseen siltaan, joka nyt oli hajonnut ojan pohjalle tukkikasan viereen. Nähtävyydestä kertova merkki oli irvokkaasti kaatunut maahan. Itse kivikautisen asuinpaikan muinaismuistoa ympäröi tuskin 10 metrin vyöhyke, joka oli jätetty pystyyn. Puut asuinpaikan ja vuoren välistä oli kuitenkin kaadettu niin pitkälle kun kallioille oli vain päässyt. Kiipesin vuorelle ja yritin katsoa vain koskemattomien kallioiden suuntaan kyynelien sumentamin silmin, mutta selkäni ja koko kehoni tunsivat tuhotun tilan jokapuolella ympärilläni. Kirkkoni oli häväisty ja tuhottu.



Tämä tilanne ei ollut aiemmin sattunut kohdalleni. Minulta ei ollut aiemmin varastettu näin tärkeää maisemaa.



Olin toki kuullut ihmisten, läheistenkin, tarinoita ja kuunnellut Ikimetsän ystävien edustajana messuständin takana ihmisten kosteasilmäisiä tilityksiä menetetyistä rakkaista metsistä. Olin myös lukenut saaremme upean Ritva Kovalaisen (ja Sanni Sepon) kirjan Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Kirjaa lukiessani pohdin, miten jokin paikka voi tulla omaksi kun siihen sitoutuu tai kasvaa koko ikänsä, mutta samalla tuo paikka voi lain mukaan olla toisen ihmisen omaisuutta ja hänellä sitä myöten lain tuoma oikeus kaataa sen kaikki puut niin halutessaan ja muuttaa maisema täysin. Tuo maisema saattaa parhaassa tapauksessa olla monien monien ihmisten tärkeä lähimetsä, eheytymisen paikka, turvapaikka maailmassa, muistojen koti, kirkko. Miten eriarvoiseen asemaan tämä asettaa omistavan luokan ja ihmiset, joilla ei ole mahdollisuutta ostaa maisemaa omakseen! Miten hullu ajatuskin, omistaa maisema!



Avohakkuu on totaalituho. Jäljelle jää maailmanlopun maisema. Tälle alueelle ei enää koskaan tule metsää. Tilalle kasvaa tulevien lasteni vanhuudessa monotoninen puupelto, samanikäistä tasalaatuista puuta, luultavasti mäntyä. Sitä samaa mäntyriviä on koko Suomi täynnä. Kohta suomalaiset eivät edes osaa erottaa metsää puupellosta. Mikään ei ole pyhää. 



Tämän metsän kaatoi Konstsamfundet, kulttuurin tukija.



Suomen metsälakia ollaan parhaillaan uudistamassa. WWF Suomen lausunnosta käy ilmi, että Metsäntutkimuslaitoksen, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion ja Suomen ympäristökeskuksen yhteisen arvion mukaan "kokonaisuutena uusi metsälakiehdotus heikentää metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamista verrattuna voimassa olevaan metsälakiin ja heikentää mahdollisuuksia täyttää Suomen kansainväliset sitoumukset ja kansalliset tavoitteet." Jos tilanne on huono, ei se tarkoita etteikö se vielä voisi tästä edelleen huonontua! Tue WWF Suomen työtä metsälakimme pelastamiseksi ja/tai osta suoraan pala suomalaista metsää suojeluun lahjoittamalla Luonnonperintösäätiölle.

Mikäli olet metsänomistaja ja haluat hoitaa metsääsi, tutustu Ekometsätalouden liiton neuvontapalveluihin. Avohakkuulle on vaihtoehtoja!

Jos olet helsinkiläinen, osallistu viimeiseen taisteluun Meri-Rastilan upean vanhan metsän puolesta lauantaina 23.11 klo 12 alkaen. Tuo nyt uhattuna oleva metsä on monen kaupunkilaisen lapsen ja aikuisen lähimetsä, johon autotonkin pääsee suoraan metrolla. Pääkaupunkiseudun ja erityisesti Itä-Helsinginn luonnonympäristöt ovat jo nyt kovalla kulutuksella, niitä ei ole varaa vähentää varsinkaan kun kaupungin väkiluku senkuin kasvaa.

Mitä sinun mielestäsi tarkoittaa paikkaan sitoutuminen? Oletko joutunut kokemaan miltä tuntuu kun tuon paikan menettää?

Jälkikirjoitus:
WWF Suomen metsäasiantuntija Panu Kunttu kirjoittaa tarkemmin tilanteesta:
"Konstsamfundet on saanut aivan liian kauan rellestää tehometsätaloudellaan - sille hullutukselle pitää saada loppu. Konstsamfundet: tekee 10-20 -kertaisia avohakkuita nykypäivän eteläsuomalaisiin keskiarvoihin verrattuna, avohakkaa esihistorialliset asuinpaikat, repii kannotkin Natura-alueelta, avohakkaa metsäpuronvarren tietäen että kyseessä arvokas luontokohde, sanovat olevansa mukana sertifioinnissa, mutta säästöpuita ei silmänkantamattomilla aukoilla näy. Laittakaa mielipiteenne tästä toiminnasta vastuullisille henkilöille: kaj-gustaf.bergh@konstsamfundet.fi, mikael.jensen@soderlangvik.fi, christofer.westerback@soderlangvik.fi."

14 kommenttia:

  1. Ai kauhee. Tulee niin suru puseroon tasta. Hyva, kamala teksti. Nyt pitaa menna nukkumaan, mutta yritan joku paiva viela tulla takaisin kommentoimaan pidemmalti. Haleja.

    VastaaPoista
  2. kiitos tästä tekstistä, kiitos ajattelusta, kiitos metsän hoidosta hellin ajatuksin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitoksista :) Lämmittää mieltä kun joku viitsii kommentoida!

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Ylin kuva on ainut kuva, jonka otin ensimmäiseltä retkeltäni. Harmi ettei kuvia ole enempää muuta kuin omissa muistoissa. Jotenkin vaan oli sellainen olo ettei pyhää tunnelmaa halunnut rikkoa kuvaamalla. Vasta evästauolla otin yhden kuvan Huuhkajavuoren huipulta.

      Poista
  4. Hui kamala, tuli itku silmään.. Niiiiiiin peasti olet taas kirjoittanut!! <3 Surullista luettavaa, niin hienosti kerrottua faktaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaan ajatellas, ihanaa että ehdit nähdä ja kokea tuon palasen aitoutta, ennen tuhoa. <3

      Poista
    2. Kiitoksia Mira. Mietinkin heti paikan päällä, että oliko parempi että ehdin nähdä vai pahempi. Ehkä kumminkin parempi kai. Tällä hetkellä jotenkin vaan yritän unohtaa koko paikan olemassaolon. Aika onttoa sekin.

      Poista
  5. Itku tuli.
    Olen kokenut saman saaressa. Lahden toisella puolella oli vankka kuusisto, ihana sammalmättäinen kivikko alustanaan. Kävimme siellä ennen tuhoa sienessä ja ihastelin sen kauneutta. Kuinka kaunista siellä oli! Askeliaan sai taiten tehdä, koska sammaleet olivat kasvaneet kivien päälle ja peittivät näin kivien kolot. Vaikka paikka oli aivan lähellä emme olleet siellä paljon liikkuneet. Seuraavana vuonna tulivat koneet. Kuinka vihasinkaan niiden ääniä ja valoja. Yömyöhään siellä raiskasivat maisemaa! Ja mitä jättivät jäljelle; muutaman yksinäisen puun
    rannan tuntumaan. Näistä moni on kaatunut myrskytuulien aikana, kun toverit eivät ole olleet turvana vieressä. Sitten paikalle kasvoivat pioneerikasvit; horsmat ja vadelmat. Toki vadelmat ovat antaneet marjojaan, mutta se on laiha lohtu siihen verrattuna mitä vanha metsä olisi antanut!
    Mehän aikoinaan ostimme hakatun tontin saaresta. siinä oli siis aikoinaan ollut samanlainen paratiisi. Osalle alueesta oli istutettu mäntyjä. Kun katselee vanhoja kuvia paikasta, on maisema 27:ssä vuodessa muuttunut tosi paljon. Onneksi saaresta löytyy vielä sitä ihanaa sammalmättäistä metsää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit Maritta! Ehkä vielä joskus pääsen minäkin sitä teidän saarta ihastelemaan, tuntuu olevan tärkeä paikka monelle...

      Poista
    2. Ensi kesänä tulette sitten!

      Poista
  6. On äärettömän surullista nähdä, kun lapsuuden tutkimusretkialueet hakataan elottomiksi, Senaatinkallio oli hieno paikka, jonne kiipesimme esim. vappuna katsomaan Hangon vesitornia, lisäksi metsät joissa opin keräämään sieniä ja marjoja on lyöty sileäksi, pahinta on ettei voi etukäteen vaikuttaa yksityisomaisuuksien käyttöön. Ei tunnu kovin hauskalta paluumuuttajastakaan :(

    VastaaPoista
  7. Kiitos Eija kommentistasi! Voimattomaksi vetää, mutta ei auta kun yrittää pitää vielä olemassaolevien metsien puolta saarella!

    VastaaPoista