V saa onneksi kuitenkin tehdä haluamaansa työtä saarella kahdeksan kuukautta vuodesta. Siitä kuitenkin suuri osa 50% työajalla. Lisäksi hän sai nyt kiinnostavan oman alan etätyön kahdeksi kuukaudeksi. Sen jälkeen seuraa työtä vailla ehkä kaksi, ehkä kolme talvista kuukautta.
Itse olen viettänyt kesätöiden jälkeisen syksyn Helsingissä työsiirtolaisena, eli asun Helsingissä muiden nurkissa pientä vuokraa vastaan saadakseni tehdä työtä. Tarkemmin, saadakseni tehdä merkityksellistä oman alan työtä, jota ei täällä saarella meille molemmille saman alan tekijöille koko vuodeksi riitä. Työsiirtolaisuuttani on nyt jäljellä muutama viikko, sitten loppuvat työt. Muutamia koulutus- ja kouluvierailukeikkoja ehkä. Mahdollisia pitempiä työnäkymiä omalla kohdallani on seuraavaksi luvassa ehkä huhtikuussa.
Emme ole kuitenkaan huolissamme.
Rauhallisuuteni ällistyttää itseänikin. Entisessä elämässäni olin DI - ympäristöinsinööri vakituisessa toimistotyössä vakituisella kuukausipalkalla. Mielikuvissani silloin koko maailma olisi luultavasti pysähtynyt, jos edes kerran astuisin vahingossakaan sivuun tästä turvallisesta kyydistä, jota oravanpyöräksikin kutsutaan. Niin minut on rakastavasti kasvatettu vanhempieni sekä yhteiskunnan toimesta, pyrkimään turvalliseen vakavaraisuuteen. Tietenkin, sillä siihen yhteiskuntamme toiminta perustuu. Adam Smithin mukaan "juuri yksilöiden oman edun tavoittelu mahdollistaa työnjakoon perustuvan yhteiskunnan toiminnan" (ns. näkymättömän käden mekanismi).
Silti sen tein. Vähän yli kolme vuotta sitten laitoin silmät kiinni ja hyppäsin tyhjyyteen. Syitä toisenlaisen oman edun tavoitteluun on kaksi:
- Koin, että minulla olisi jossain syvällä sisälläni uinumassa jotain toisenlaista annettavaa tälle maailmalle. Jotain luovempaa ja tärkeämpää.
- Eettisesti en kyennyt enää motivoitumaan yritysmaailman tavoitteista.
Tämä tie on nyt kolmen vuoden ajan tuonut minua tähän pisteeseen, jossa tiedän tehtäväni tässä elämässä liittyvän ihmisten luontosuhteen ja itseilmaisun vahvistamiseen. Alan hiljalleen kokea omaavani jo ammattitaitoa tällä uudella alalla, mutta olen nälkäinen oppimaan jatkuvasti lisää.
Valintamme on siis tehdä meille itsellemme merkityksellistä työtä ympäristökasvatuksen alalla. Toinen valintamme on asua täällä missä meidän on hyvä olla, pienessä kylässä meren rannalla. Koen, että koska nämä ovat omia valintojani, ei tunnu oikeudenmukaiselta nostaa valtion tarjoamia työttämyystukia niiltäkään kuukausilta kun olen työtä vailla. Mielestäni tuet on tarkoitettu ihmisille, joilla ei ole mahdollisuutta valita kuten meillä.
Toki meillä on molemmilla vielä opiskelijan status, sillä minä opiskelen samalla hiljalleen uusia työkaluja draamakasvatukseen ja V edistää omia maisteriopintojaan kun ehtii. Tästä etuudesta nautimme erittäin kiitollisina. Silloin kun opiskelemme emmekä tee töitä, nostamme luonnollisesti opintotukea. Tosin minulla ei entisten opintojeni jälkeen ole enää kuin muutama tukikuukausi käytettävänäni.
Rauhallisen olomme mahdollistaa yksinkertainen elämäntapamme. Asumme verrattain yksinkertaisissa oloissa: Meillä on käytössämme 30m2 kahdelle hengelle. Vessat, suihkut, sauna ja vesi löytyvät ainoastaan alakerrasta ja nuo tilat ovat yhteiset koko talon asukkaiden kesken. Lämmönlähteenämme on puuhella (joka ei lämpöä juuri varaa) sekä kaksi pientä sähköpatteria. Vuokramenomme ovatkin tästä hyvästä olemattomat ja meillä ei siis ole asuntolainaa niskaan hengittämässä.
Muutenkin elämme ehkä jostakin näkökulmasta yksinkertaisesti. Toisesta näkökulmasta taas elämme hyvinkin leveästi. Jokatapauksessa pyrimme elämään ekologisesti, mikä kulkee käsikädessä kohtuullisen elintason kanssa. Mutta mikä on kohtuullista, onkin kokonaan oma aiheensa, josta varmasti joskus toiste vielä lisää.
Tämä vuosi on nyt ensimmäinen kun kokeilemme siipiämme varoen. Onko meille taloudellisesti mahdollista elää täällä saarella vuoden ympäri? Siihen kysymykseen emme vielä tiedä vastausta. Voidaksemme tehdä haluamaamme työtä juuri täällä ja juuri niinkuin itse koemme oikeaksi, suunnittelemme omaa yritystä. Ajatus on samalla kutkuttava ja pelottava.
Kun lukee uutisia ei voi välttyä pieneltä pelon puraisulta. Näkymättömän käden turvallisuusrakennelma murenee parhaillaan pala palalta. Nuoret eivät löydä töitä. Ihmisiä jää jatkuvasti työttömäksi. He pelkäävät ja pitävät huolta vain omastaan. Eläkepommi tikittää. Hyvinvointiyhteiskunnan palvelut muuttuvat mahdottomiksi pitää yllä. Lista jatkuu.
Olemmeko naiveja hulluja kun pyrimme elämään näin?
Tähän pelon tunteeseen olen tähän mennessä keksinyt vain yhden ainoan ratkaisun: opetella tulemaan toimeen mahdollisimman vähällä. Se on mielestäni ainut turva, johon voin luottaa. Sen lisäksi haluaisin opetella luottamaan ihmisiin, yhteisöön. Mutta en oikein ole vielä päättänyt uskonko sen olevan tällaisessa maailmassa tänä päivänä mahdollista.