Rajapinta

Seison kesän kynnyksellä. Suvivirsi on laulettu viimeisen kerran. Kaikki tapahtuu nyt viimeistä kertaa. Hyvästellään. Yritetetään sanoa jotain, mikä tiivistäisi valtavan määrän yhteisiä hetkiä, jaettuja tunteita ja merkityksellisiä asioita joilla ei ole nimiä. Viivyttelemme tässä rajatilassa. Nauramme kevyesti turhanpäiväisyyksille ja juomme viiniä uudestaan ja uudestaan.

Yksin astun olemattomaan tilaan. Määrittelen itseäni uudelleen. Kenen heimoon nyt kuulun? Mihin muutenkaan kuulun? Paljon kaikenlaista on ilmassa. Mihin tarttua? Mihin jättää tarttumatta? Mikä on tärkeintä?

Konkreettista on lista tehtävistä asioista. Suoritettavia tehtäviä. Sovittuja asioita, välttämättömiä askareita, velvollisuuksia. Askare askareelta elämä kulkee eteenpäin, mutta aina on edessä uusia askareita. Viime viikkoina olen sietänyt heikosti hajallaan olevia lankoja. Haaveilen luovasta joutilaisuudesta. Siitä haaveilen aina. Luulen, että tämä on tämän blogin aihe.