Kävin pienessä kylässä meren rannalla viikko sitten. Vaikka suurin osa omaisuudestamme on vielä kaupungissa, tuntui yllättävän kotoisalta. Kodin tekee tietysti se, että olemme vihdoin taas samassa paikassa. Etäsuhde on tyhmää, piste. Toisen läsnäoloa ja energiaa ei korvaa mikään.
Entäs kylä sitten? En ymmärrä mikä siinä on. Tuli heti hyvä mieli. Kuin kokonaan toinen maailma. Aika kulkee juuri sen verran hitaammin, ettei sitä melkein huomaa, mutta sen tuntee sittenkin ehkä jossain hartioiden seudulla, tai vatsassa. Käy vieraita, katamme haukea ja nokkosmuhennosta ulos, teemme kahdestaan suunnittelutöitä auringossa, tepastelemme mäkeä alas kauppaan, hän näyttää minulle löytämänsä uuden valkovuokko-laakson, suo tuoksuu, palaamme kotiin villapaita täynnä havunneulasia, lopuksi istun rappusilla katselemassa kun sumu tulee ja nielee maiseman.
Bussi ajaa kaupunkiin ilman minua. Toinen. Kolmas. Lähden vasta vihon viimeisenä aamuna suoraan unisesta kainalosta. Kodista kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti